Parlamentaarinen työryhmä julkaisi kesän alussa raporttinsa maanpuolustuksen kehittämistarpeista. Nyt kun uutishuomio on keskittynyt järjestöleikkauksiin, populistinen ihmettely asevoimien ”piikki auki” -toiveista on jäänyt taka-alalle.

Luulen silti, samoin kuin kolumnistikollega Janne Riiheläinen tässä tekstissään, että määrärahapuhe nousee seuraavien vaalien keskeiseksi kysymykseksi yhdessä velkajarrun kanssa.

Siinäpä onkin kansalaisilla ihmeteltävää, kun miljardeja pyöritellään vasemmalle ja oikealle: järjestöiltä pois jotain ja sotilaille lisää jotain.

Siihen on muutama selkeä syy, mutta osa niistä on poliitikoille kiusallisia ja ehkä hankaliakin käsitellä.

Toisekseen on faktaa, että Naton jäsenyys tuo turvaa, mutta kyllä se myös maksaa. Varsinkin jos haluamme vähentää riippuvuuttamme Yhdysvaltain asemahdista ja -teollisuudesta. Eurooppalaiset asejärjestelmät kun ovat aina pienemmissä erissä tehtyinä kalliimpia kuin massatuotetut amerikkalaisversiot.

Kolmas syy on päättäjillemme hieman nolo. Moni hallitus on nimittäin takavuosina antanut liian ruusuisen kuvan puhuessaan ”uskottavasta puolustuksestamme”.

Oikeasti puolustusvoimien tuoma valtiollinen turvallisuus on ollut pitkään alirahoitettua, emmekä vieläkään ole sillä tasolla että koko Suomi olisi suojassa kaikilta uusilta uhilta.

JOS KATSOO viimeisen parin vuoden uutisia Suomen puolustushankinnoista, saa helposti mielikuvan että rahaa on nyt jaettu ostoksiin riittävästi ja kaikkea varustetta on kuin marketin hyllyllä.

Tässä unohtuu se, millaiseen säästökurimukseen puolustusvoimat joutui 2000-luvun alussa, kun rauhantilan piti olla Euroopassa ikuista. Tämä kulminoitui 2010-luvulla Jyrki Kataisen (kok) hallituksen toteuttamaan puolustusvoimauudistukseen.

Oikeastihan se oli raju saneeraus, jonka sotaväki teki käskyn mukaisesti, ehkä ainoana valtionhallinnon toimijoista.

Tuon ajan aiheuttamia suorituskykypuutteita korjataan asevoimissa yhä, eikä kaikkea korjausvelkaa ole saatu kurottua umpeen.

2010-luku oli puolustuspolitiikassa tietynlaisen itsepetoksen aikaa, jolloin poliittisella jargonilla kuitattiin puutetta. Ei siinä ”malli Cajanderiin” sentään menty, mutta todellisuudessa Suomi ei olisi niillä resursseilla selvinnyt konflikteista kovin hyvin, ei ainakaan omin voimin.

Itsekin olin noina vuosina tekemisissä puolustushankintojen kanssa. Usein jopa joukkorakenteita suunniteltiin tuolloin rahan ehdoilla: ei sen perusteella mitä jonkun kohteen puolustaminen oikeasti vaatisi, vaan mihin oli varaa.

Karrikoidusti saatoimme pohtia esimerkiksi panssarivaunujen määrää. Pataljoona saattoi tarvita vaikkapa kymmenen taisteluvaunua täyttääkseen jonkun tehtävän. Säästösyistä emme saaneet kymmentä Leopardia – no, korvataan osa paperilla edes Pasi-miehistönkuljetusvaunuilla.

Tositilanteessa niillä ei voisi mennä vihollisen tankkeja vastaan – siinä vain kuolisi omia ihmisiä, aina jonkun läheisiä ja rakkaita.

VASTA VENÄJÄN Ukraina-hyökkäys talvella 2022 muutti eduskuntaryhmien varautumisajattelua.

Silti parinkymmenen vuoden aikana syntynyttä vajetta ei pystytä kuromaan umpeen neljässä vuodessa, koska asevoimien tarpeetkin muuttuvat sotatekniikan myötä.

(Esimerkiksi osa varastoidusta kalustosta on jo hengenvaarallisesti vanhentunutta. Droonien lämpökamerakykyjen takia sotilaita ei voi majoittaa metsässä entiseen tapaan puolijoukkueteltoissa, joita meillä varmasti on varikot täynnä.)

Siksi ikävältä kuulostanut työryhmän raportti heijastaa vain sodankäynnin julmaa realismia.

Tarvitsemme armeijalle erilaista materiaalia kuin ennen, että poikamme ja tyttäremme maastopuvuissaan säilyisivät paremmin hengissä. Kypärät ja ballistiset liivit ovat osa työsuojelua, jonka merkitystä tuskin enää edes rakennustyömaillakaan kyseenalaistetaan.

Tai koska Venäjä tuhoaa mielellään kaupunkien kerrostaloja, tarvitsemme asutuskeskusten suojaksi erilaista torjuntakalustoa kuin mitä aiemmin arvelimme.

TÄMÄN TAKIA määrärahakeskustelussa ei ole kyse ”kenraalien toivelistasta”, vaan välineistä ja satsauksista tavallisten suomalaisten selviytymiseen.

Mitä sinä päättäjänä jättäisit niistä pois, ja mitä priorisoisit?

Tämän poliitikkomme joutuvat pian päättämään, ja toivottavasti rehellisesti valintojaan perustelemalla.